Kasvatustieteilijänä työelämässä, osa I — millainen oli minun polkuni?

"Kasvatustieteen maisteri työelämässä”, “kasvatustieteen maisteri yrittäjänä”, “kasvatustieteen maisteri työpaikat” — muun muassa näillä hakusanoilla etsin itse tietoa opiskellessani kasvatustieteen maisteriksi. Pääaineenani oli elinikäinen oppiminen ja kasvatus, tutkintolinja, joka ei valmista opiskelijaa mihinkään tiettyyn ammattiin vaan antaa valtavasti eväitä hyvin monenlaiseen työnkuvaan. Myönnän, että aluksi en itsekään tiennyt, mitä tulisin valmistuttuani tekemään työkseni.


Millaisia urahaaveita minulla oli lapsena ja miten lopulta päädyin kasvatustieteen maisteriksi? Tässä neliosaisen postaussarjan ensimmäisessä osassa avaan teille hieman omaa opintopolkuani kasvatustieteen maisteriksi.


Alakouluikäisenä ajattelin, että haluaisin opettajaksi. En ollut kympin oppilas, en välttämättä ysinkään, ja peruskoulussa koin toisinaa itseni ja suoritukseni todella huonoiksi. Kotona sain kuitenkin paljon tukea ja kannustusta opiskeluun, ja uskon, että se on ollut omalla opintopolullani yksi merkittävimmistä tekijöistä, joka on auttanut pitämään kipinää yllä ja saanut tavoittelemaan määrätietoisesti omia haaveitani epäilyistä huolimatta. Yläkoulussa opinto-ohjaajani kehotti minua hakemaan lukion sijaan luovempien opintojen pariin, sillä hänen mukaansa lukuaineideni keskiarvo osoitti, että en tulisi pärjäämään lukiossa. Tiedän hänen tarkoittaneen hyvää, sillä taito- ja taideaineiden osalta keskiarvoni hipoi erinomaista. Oli selvää, että vahvuuteni oli muualla kuin pänttäämisessä. Olin kuitenkin päättänyt, että haen lukioon, sillä opettajan ammatti tuntui edelleen olevan kaikkein lähimpänä sitä, mitä työnkuvaltani toivoin. Se ei istunut toiveisiini täydellisesti, mutta ei se kovin kaukanakaan ollut. Lisäksi se tuntui turvalliselta valinnalta, sillä töitä opettajille tuntui riittävän.


Opettajan ammatin rinnalla pohdin myös muutamia muita ammatteja, mutta siitä huolimatta pitäydyin itsepintaisesti suunnitelmassani melko pitkään. Jälkeenpäin ajateltuna kaikissa vaihtoehdoissa oli hyvin samanlaisia piirteitä, mutta jokaisessa oli myös jotain sellaista, joka ei tuntunut lainkaan omalta — myös opettajan työssä. Kaikkia minua kiinnostavia ammatteja yhdisti ihmisten auttaminen, esiintyminen, luovuus sekä suunnittelu ja organisointi.


Lukion jälkeen kävin vuoden mittaisen, opistotasoisen kasvatustieteen opintolinjan ja suoritin siellä avoimessa yliopistossa kasvatustieteen perusopinnot ja muutamia muita yliopistossa hyväksi luettavia kursseja. Opistovuoden jälkeen pääsin opiskelemaan varhaiskasvatusta Oulun yliopistoon.


Viihdyin Oulussa hyvin ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa. Pidin yhä kiinni luokanopettajahaaveestani, vaikka olin jo alkanut epäilemään, olisiko opettajan työ sittenkään minua varten. Uskon, että kaikkein vahvimmin mieleni piti kiinni siitä sen vuoksi, että se tuntui turvalliselta ja selkeältä — tätä olin halunnut jo pitkään ja jos vaihtaisin suuntaani, se tarkoittaisi, että monet palaset elämässä olisi järjesteltävä uudelleen. Vuoden mittaan opettelin tutustumaan itseeni syvemmin, ja lopulta myönsin itselleni, että intohimoni oli ihan muualla kuin varhaiskasvatuksessa tai perusopetuksessa. Olin epävarma monestakin asiasta, mutta ehkä kuitenkin kaikkein vähiten siitä, että työskentelisin loppuelämäni opettajana. Oli aika päästää irti tutusta ja turvallisesta ja seurata sisältäni kumpuavaa innostusta. Kuunnella omaa hiljaista ääntäni, joka kutsui toisaalle.


Vaikka kasvatustieteen opintojen sisällöt kiehtoivat, kaikkein eniten huomasin käyttäväni aikaa omien opintojeni suunnitteluun. Ymmärsin, että ehkä voisinkin suunnitella näitä kokonaisuuksia työkseni, ja seuraavana keväänä hain Tampereen yliopistoon opiskelemaan elinikäistä oppimista ja kasvatusta. Toki opettajan tutkinnolla voi tehdä työkseen muutakin kuin opettaa, mutta jos minulla on vaihtoehtoja, miksi kuluttaisin aikaani opiskellen sisältöjä, jotka eivät innosta? Vaikka näihin tutkintoihin sisältyy paljon samoja kursseja, on niissä myös paljon eroja.


Tampereella minulle aukesi uusi maailma. Tuntui siltä kuin minulla olisi ollut käsissäni avaimet kaikkiin mahdollisuuksiin. Silloin uskalsin sanoa ääneen, että en vielä tiedä, mitä tulen käytännössä tekemään työkseni, mutta luotan siihen, että kun seuraan innostustani, löydän kyllä vielä työn, jossa pääsen hyödyntämään kaikkea oppimaani. Käytin paljon aikaa opintojeni suunnitteluun ja organisointiin, tutkin kurssien sisältöjä ja suoritusmahdollisuuksia ja lopulta valitsin kurssit, jotka kiinnostivat minua kaikkein eniten. Moni suositteli lukemaan sivuaineena hallintotiedettä, sillä siitä olisi kuulemma hyötyä tämän tutkinnon rinnalla. Aloitinkin yhden kurssin, mutta en saanut siitä mitään irti, joten vaihdoin sen toiseen, itselleni mielekkäämpään aineeseen. Lopulta kasvatustieteellisten opintojeni rinnalla komeilee lähes 70 opintopisteen verran yhteiskuntatutkimuksen opintoja.


Valitsin kurssit siis pääasiassa oman kiinnostukseni mukaan, sillä viisi vuotta, joka on siis tavoitteellinen suoritusaika kasvatusiteteen maisterin tutkinnolle, on pitkä aika tehdä jotain sellaista, jota ei tunne omakseen. Koin yhteiskuntatutkimuksen loistavaksi aineeksi kasvatustieteellisten opintojen rinnalle, sillä sen myötä pääsin tarkastelemaan, mikä on kasvatustieteen rooli yhteiskunnallisella tasolla, mitkä yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavat kasvatuksen kenttään ja miten kasvatustieteellä voidaan vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tämän kokonaisuuden avulla pystyn tarkastelemaan suurta kuvaa sekä ennakoimaan ja reagoimaan joustavasti maailmaa mullistaviin tapahtumiin. Melkein neljän vuoden ajan sain opinnoissani tarkastella oppimista ilmiönä, joka meidän jokaisen kohdalla alkaa vauvasta ja jatkuu aina elämän loppuun saakka.


Valmistuttuani kasvatustieteen maisteriksi elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen tutkintolinjalta en siis valmistunut opettajaksi vaan kasvatustieteen ja jatkuvan oppimisen asiantuntijaksi, jonka osaamisen runko määräytyy tutkintoon sisällytettyjen kurssien perusteella. Sanoisin, että tämän tutkinnon kohdalla vasta valmistumisen jälkeen alkaa kaikkein mielenkiintoisin ja työläin osuus: omien mielenkiinnonkohteiden ja osaamisen sanoittaminen sekä näkyväksi tekeminen. Se on itseasiassa tärkeää, kun valmistuu tutkinnosta, joka ei suoraan anna pätevyyttä mihinkään tiettyyn työnkuvaan.


Mitä tulee opiskeluun, ajattelen, että on tärkeää nauttia itse matkasta, ei tavoitella ainoastaan jotain tiettyä, ennalta asetettua päämäärää. On tärkeää uskaltaa vaihtaa suuntaa silloin, kun oma polku ei enää tunnu merkitykselliseltä. Samoin kun työn, myös opiskelun kuuluu olla mielekästä ja siitä pitäisi voida nauttia. Jos tulevan työnkuvasi sisältöjen opiskeleminen tuntuu uuvuttavalta, uskotko, että itse työn tekeminen olisi motivoivampaa? Ehkä, mutta epäilen.


Opiskelu on tärkeä osa ammatillisen identiteetin kehittymistä. Silloin voi etsiä itselle mielekkäitä sisältöjä ja kokeilla sopivia opiskelutapoja, tutustua itseensä ja omaan osaamiseensa. Jos opintojen tai työn sisällöt eivät kohtaa intohimojemme kanssa, tekeminen alkaa pidemmän päälle uuvuttamaan. On henkisesti huomattavasti kevyempää lähteä työelämään, kun tietää edes vähän, mikä on itselle tärkeää, minkälaiset asiat itseä motivoi, millä tavalla osaamistaan voi kehittää ja mikä saa työn sekä elämän tuntumaan merkitykselliseltä.


Ehdotan, että sijoitat itseesi jo opintojen aikana ja teet tasaisin väliajoin kartoituksen siitä, minkälaiset asiat sinua kiehtovat ja miksi. Näin saat selville, oletko yhä menossa oikeaan suuntaan.


Postaussarjan seuraavassa osassa käyn tarkemmin läpi, millaisiin tehtäviin kasvatustieteen maisterina voi työllistyä. Nyt palaan takaisin suunnittelutöiden pariin ja toivotan sinulle aurinkoista päivää!


235 katselukertaa